Nyt unohdetaan hiilarit ja muutkin syömiset tältä päivää. Uunissa tulossa ihana sulkaavadelmakakku ;) Tämän tarjoilen tuolle kaksilahkeiselle rakkaudella, pitäs muistaa enemmän rakastaa. Itseään ja muita. Todella toivon, että illalla saadaan kyhnöttää kainalokkain telkkarin ääressä ja rakastaa vaan. I-i-i-i-ihanaa! <3

Niinpä niin. Jossei omassa pääkopassa ja kropassa ole tarpeeksi märehtemistä, onneksi perheenjäsenten asioissa on. Niinkuin moni muukin äiti tietää, teit niin tai näin niin aina väärinpäin, anyway!

 

Eilen tuli vedettyä "muutama" itsetehty sämpylä. Samoin tänä aamuna. Hyvin maistui, vatsan pullotuksesta päätellen. Onneksi ilta juostaan tiiviisti työkuvoissa, joten ruokaa ei kerkeä juuri  miettimään. Jos hakisi kevyesti evääksi raejuustopurkin ja banaanin. Yritetään kompensoida aamun sämpyläyliannostusta. Joopajoo!

 

Liha on heikkoa ja silleen. Todistan sen itselleni hörppimällä illalla punaviiniä, jota vihdoin ja viimein saan maistella. Olin pitkään alkokiellossa lääkekuurien vuoksi, mutta nyt kun olen "antibiootiton" voisin lasillisen kaksi ottaa. Voin kertoa että tulee tarpeeseen. Saa taas nähdä minkälaisessa syyllisyyden tuskassa saa tänään kotiutua. Tuntuu pikkuhiljaa siltä että loma tulisi kyseeseen, niin omista että muiden ongelmista.

Ja ilman niitä kompastuskiviä. Kieltämättä, nyt kun kiellän itseltäni liiat hiilihydraattien syömiset vierottaakseni itseni sokerinarkkiudesta, tänään valmistamani makaroonilaatikko oli melkein liian houkuttava. Mutten ottanut. Hyvä minä! En taistele täysin hiilihydraatteja vastaan, mutta jos ne eivät ole suunnitellusti päivän ruokavaliossa, en ota niitä. Tai siis ainakin yritän olla ottamatta. 

 

Mietin tätä blogiakin tänään, siitä huolimatta lukeeko tätä kukaan koskaan, tämä on jopa terapeuttista. Vaikka uraani onkin takana vasta huimat 2 päivää :-) Nimittäin tänään kun koin ruisleipäpussin ja oivariinin jopa liiankin houkuttavaksi, ajattelin heti että tästä voisi kirjoittaa. Himotukset menivätkin sitten ohitse sen siliän tien. Tietysti olen pohtinut itseänikin normaalia enemmän. Tai siis juurikin sitä miksi toimin niin miten olen taas toiminut, siitä huolimatta että tiedän sen tekevän minut "sairaaksi". Toivon että jonain päivänä se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja ymmärtäisin mikä se mun ongelma ylipäätään sit onkaan. Ja että hyväksyisin itseni. Ja että voisin jälleen paremmin ja jaksaisin paremmin. Kultainen keskitie ehkäpä? Mietin myös sitä, että ehkä pitäisi vähentää tavoitteita niin ulkonäköä ja painoa koskevissa asioissa, ainakin siihen asti että saan pään kasaan. Jos siinä sivussa yritän elää ihmisiksi, ehkä se ongelma ratkeaa kuin itsestään?

 

 

En kestä enää nälkää. En kestä enää runsaan vedenjuonnin jälkeistä tunnetta vatsassa. Samantien kun se murina tulee, alan himoita kaikkea sitä mitä jääkaapista löytyy, tai kuivakaapista. Ja meillä sitä muutakin kaapeista löytyy, koska on lapsia. Olen selkeästi sokerinarkki. Heti pienimpäänkin nälkään himoitsen karkkia. Parhaimmillaan tai oikeastaan pahimmillaan olen sitä lähtenyt jopa ostamaan samantien tyydyttääkseni nälän. Eli metsään mennään ja kovaa siinä tilanteessa. Mistä löytäisi taas ne muut kiinnekohdat elämään, ettei ajattelisi vain nälkää ja syömistä kokoajan? Töissä saan pidettyä itseni kurissa, mutta kotona kaikki riistäytyy käsistä. 

 

Tietysti järkevästi ja riittävän säännöllisesti syöminen pitää nälkää poissa. Mutta kun sen tiedon olen jo aikaa sitten sisäistänyt, ettei ihminen kuole nälkään jossei saa heti suuhunsa jotain työnnettävää. Jos mahassa vähän murisee, niin mitä sitten? En mä kuole siihen. Musta vaan tulee valittava kiukkunen akka kun tunnen nälän. Alan päässäni heti keksiä syitä miksi saisin syödä vähän sitä ja tätä. Alan heti sallimaan itselleni kaikkea. Ja mihin se johtaa? Välittömästi syömisen jälkeiseen morkkikseen. 

 

Kun pari vuotta takaperin aloittelin elämäremppaa, laihdutin n. 30kg, liikuin säännöllisesti ja jostain kumman syystä sain ruokailunkin pysymään järkevänä, en mä ajatellut ruokaa kokoajan. Siitä tuli lähinnä välttämätön paha, eli siis söin elääkseni. Mulla oli muutakin elämää, enkä joutanut miettimään seuraavaa mussutuksen aihetta jatkuvasti. Kuitenkin olin suunnitellut ruokailuni aina edellisenä päivänä, joten tiesin aina mitä syön eikä tullut sitä ongelmaa, että tarvitsisi miettiä että mitä syö. Mä vaan söin sen mitä olin suunnitellutkin ja elämä oli ihanaa. Tunsin taas eläväni. Mun oma hyvinvointi oli mulle tosi tärkeää. Se kun kuuli ihmisiltä miten terveeltä näyttää. Ikinä en ole ollut laiha! Ainoastaan normaalipainoinen tänäkin aikana. En mä halua ollakaan laiha tai luinen. Haluan vain voida henkisesti ja fyysisesti hyvin ja katsoo itseäni peilistä ja ajatella et hei kaunis. Tiedän että mulla on vinksahtanut omakuva. Se juontaa taas siihen miten mulle lapsena ollessa aina sitä tolkutettiin miten pullukka olen. Sit mä vaan söin. 

 

Kun pudotin aktiivisesti painoa, iloitsin jokaisesta menetetystä 100g  läskiä. Oikeesti. Kun näin vyötäröllä makkaroita, ajattelin vaan iloisena et tossa on vielä mitä pudottaa, ja se anto mulle potkua perseelle jatkaa liikkumista ja ruokailujen järkevänä pitämistä. Nyt mä vaan pelkään. Et se kaikki tulee takaisin. Etten pystykään enää hallitsemaan painoani vaan et se hallitsee mua. Sitä että se saa musta taas otteen ja kohta ollaan taas 100kg paremmalla puolella. Pelottavia ajatuksia! Haluan taas sen elämästä nauttivan - minän takaisin. Haluan sen energiaryöpyn takaisin. Haluan taas rakastaa mua.

Hmm.

 

Eilinen meni sitten kokonaisuudessaan niin, että aamuisen karkkimässäilyn jälkeen tuli vielä käytyä eräillä synttäreillä, jossa mussutettiin päänsärkyyn asti täytekakkua sekä pitsaa + muita lisukkeita. Iltaa kohden sentään sain sen verran järkeä päähän että join jopa yli litran vettä ja söin suhteellisen järkevästi. Kuitenkin aika pohjamutia myöten meni eilinen. Jälleen.

 

Tätä päivää en vielä ole saanut ryssittyä, mutta veikkaan että omat kompastuskivensä tämäkin päivä tarjoaa... katsotaan onko sitä luonteenlujuutta vielä olemassa meikäläisellä? Ilmeisesti kohdallani on turha asettaa kovinkin pitkiä aikatavoitteita asioille, kunhan nyt selviäisi edes tunnin tai päivän kerrallaan. Eniten mua pelottaa se, että lihon takaisin masentuneeksi ihmisraunioksi. En oikeasti usko että kukaan tykkää tai haluaa olla lihava. Ei sen esteettisyyden vuoksi, vaan siksi että se itse ihminen katoaa sinne läskivuoren sisään. Niinkuin esimerkiksi minä, ja kuten moni muukin, selviää lihavana elämänsä sillä' että osaa tehdä pilkkaa itsestään ja nauraa itselleen, jatkuvasti. Kuitenkaan ei se hauskaa ole, päinvastoin. 

 

Noh, koetetaan saada aika kulumaan ja toivotaan että päivä ei tarjoa muita henkisiä kompastuskiviä, jotka saisi mun laisen tunnesyöpön tyhjentämään taas koko leipäpussin. Ja voirasian. Ja mä en edes lupaa et nyt mä tsemppaan ja en syö kuin salaattia koko päivän! En mä ala siihen. En anna lupauksia joita en voi pitää. Haluan lähinnä pohtia et miksi mä missäkin tilanteessa toimin aina milläkin tavalla. Eli mun tapauksessa sillä syömisellä. Miksi?