En kestä enää nälkää. En kestä enää runsaan vedenjuonnin jälkeistä tunnetta vatsassa. Samantien kun se murina tulee, alan himoita kaikkea sitä mitä jääkaapista löytyy, tai kuivakaapista. Ja meillä sitä muutakin kaapeista löytyy, koska on lapsia. Olen selkeästi sokerinarkki. Heti pienimpäänkin nälkään himoitsen karkkia. Parhaimmillaan tai oikeastaan pahimmillaan olen sitä lähtenyt jopa ostamaan samantien tyydyttääkseni nälän. Eli metsään mennään ja kovaa siinä tilanteessa. Mistä löytäisi taas ne muut kiinnekohdat elämään, ettei ajattelisi vain nälkää ja syömistä kokoajan? Töissä saan pidettyä itseni kurissa, mutta kotona kaikki riistäytyy käsistä. 

Tietysti järkevästi ja riittävän säännöllisesti syöminen pitää nälkää poissa. Mutta kun sen tiedon olen jo aikaa sitten sisäistänyt, ettei ihminen kuole nälkään jossei saa heti suuhunsa jotain työnnettävää. Jos mahassa vähän murisee, niin mitä sitten? En mä kuole siihen. Musta vaan tulee valittava kiukkunen akka kun tunnen nälän. Alan päässäni heti keksiä syitä miksi saisin syödä vähän sitä ja tätä. Alan heti sallimaan itselleni kaikkea. Ja mihin se johtaa? Välittömästi syömisen jälkeiseen morkkikseen. 

Kun pari vuotta takaperin aloittelin elämäremppaa, laihdutin n. 30kg, liikuin säännöllisesti ja jostain kumman syystä sain ruokailunkin pysymään järkevänä, en mä ajatellut ruokaa kokoajan. Siitä tuli lähinnä välttämätön paha, eli siis söin elääkseni. Mulla oli muutakin elämää, enkä joutanut miettimään seuraavaa mussutuksen aihetta jatkuvasti. Kuitenkin olin suunnitellut ruokailuni aina edellisenä päivänä, joten tiesin aina mitä syön eikä tullut sitä ongelmaa, että tarvitsisi miettiä että mitä syö. Mä vaan söin sen mitä olin suunnitellutkin ja elämä oli ihanaa. Tunsin taas eläväni. Mun oma hyvinvointi oli mulle tosi tärkeää. Se kun kuuli ihmisiltä miten terveeltä näyttää. Ikinä en ole ollut laiha! Ainoastaan normaalipainoinen tänäkin aikana. En mä halua ollakaan laiha tai luinen. Haluan vain voida henkisesti ja fyysisesti hyvin ja katsoo itseäni peilistä ja ajatella et hei kaunis. Tiedän että mulla on vinksahtanut omakuva. Se juontaa taas siihen miten mulle lapsena ollessa aina sitä tolkutettiin miten pullukka olen. Sit mä vaan söin. 

Kun pudotin aktiivisesti painoa, iloitsin jokaisesta menetetystä 100g  läskiä. Oikeesti. Kun näin vyötäröllä makkaroita, ajattelin vaan iloisena et tossa on vielä mitä pudottaa, ja se anto mulle potkua perseelle jatkaa liikkumista ja ruokailujen järkevänä pitämistä. Nyt mä vaan pelkään. Et se kaikki tulee takaisin. Etten pystykään enää hallitsemaan painoani vaan et se hallitsee mua. Sitä että se saa musta taas otteen ja kohta ollaan taas 100kg paremmalla puolella. Pelottavia ajatuksia! Haluan taas sen elämästä nauttivan - minän takaisin. Haluan sen energiaryöpyn takaisin. Haluan taas rakastaa mua.