Eilen tuli vedettyä "muutama" itsetehty sämpylä. Samoin tänä aamuna. Hyvin maistui, vatsan pullotuksesta päätellen. Onneksi ilta juostaan tiiviisti työkuvoissa, joten ruokaa ei kerkeä juuri  miettimään. Jos hakisi kevyesti evääksi raejuustopurkin ja banaanin. Yritetään kompensoida aamun sämpyläyliannostusta. Joopajoo!

Liha on heikkoa ja silleen. Todistan sen itselleni hörppimällä illalla punaviiniä, jota vihdoin ja viimein saan maistella. Olin pitkään alkokiellossa lääkekuurien vuoksi, mutta nyt kun olen "antibiootiton" voisin lasillisen kaksi ottaa. Voin kertoa että tulee tarpeeseen. Saa taas nähdä minkälaisessa syyllisyyden tuskassa saa tänään kotiutua. Tuntuu pikkuhiljaa siltä että loma tulisi kyseeseen, niin omista että muiden ongelmista.

Mietin tätä blogiakin tänään, siitä huolimatta lukeeko tätä kukaan koskaan, tämä on jopa terapeuttista. Vaikka uraani onkin takana vasta huimat 2 päivää :-) Nimittäin tänään kun koin ruisleipäpussin ja oivariinin jopa liiankin houkuttavaksi, ajattelin heti että tästä voisi kirjoittaa. Himotukset menivätkin sitten ohitse sen siliän tien. Tietysti olen pohtinut itseänikin normaalia enemmän. Tai siis juurikin sitä miksi toimin niin miten olen taas toiminut, siitä huolimatta että tiedän sen tekevän minut "sairaaksi". Toivon että jonain päivänä se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja ymmärtäisin mikä se mun ongelma ylipäätään sit onkaan. Ja että hyväksyisin itseni. Ja että voisin jälleen paremmin ja jaksaisin paremmin. Kultainen keskitie ehkäpä? Mietin myös sitä, että ehkä pitäisi vähentää tavoitteita niin ulkonäköä ja painoa koskevissa asioissa, ainakin siihen asti että saan pään kasaan. Jos siinä sivussa yritän elää ihmisiksi, ehkä se ongelma ratkeaa kuin itsestään?

Tietysti järkevästi ja riittävän säännöllisesti syöminen pitää nälkää poissa. Mutta kun sen tiedon olen jo aikaa sitten sisäistänyt, ettei ihminen kuole nälkään jossei saa heti suuhunsa jotain työnnettävää. Jos mahassa vähän murisee, niin mitä sitten? En mä kuole siihen. Musta vaan tulee valittava kiukkunen akka kun tunnen nälän. Alan päässäni heti keksiä syitä miksi saisin syödä vähän sitä ja tätä. Alan heti sallimaan itselleni kaikkea. Ja mihin se johtaa? Välittömästi syömisen jälkeiseen morkkikseen. 

Kun pari vuotta takaperin aloittelin elämäremppaa, laihdutin n. 30kg, liikuin säännöllisesti ja jostain kumman syystä sain ruokailunkin pysymään järkevänä, en mä ajatellut ruokaa kokoajan. Siitä tuli lähinnä välttämätön paha, eli siis söin elääkseni. Mulla oli muutakin elämää, enkä joutanut miettimään seuraavaa mussutuksen aihetta jatkuvasti. Kuitenkin olin suunnitellut ruokailuni aina edellisenä päivänä, joten tiesin aina mitä syön eikä tullut sitä ongelmaa, että tarvitsisi miettiä että mitä syö. Mä vaan söin sen mitä olin suunnitellutkin ja elämä oli ihanaa. Tunsin taas eläväni. Mun oma hyvinvointi oli mulle tosi tärkeää. Se kun kuuli ihmisiltä miten terveeltä näyttää. Ikinä en ole ollut laiha! Ainoastaan normaalipainoinen tänäkin aikana. En mä halua ollakaan laiha tai luinen. Haluan vain voida henkisesti ja fyysisesti hyvin ja katsoo itseäni peilistä ja ajatella et hei kaunis. Tiedän että mulla on vinksahtanut omakuva. Se juontaa taas siihen miten mulle lapsena ollessa aina sitä tolkutettiin miten pullukka olen. Sit mä vaan söin. 

Kun pudotin aktiivisesti painoa, iloitsin jokaisesta menetetystä 100g  läskiä. Oikeesti. Kun näin vyötäröllä makkaroita, ajattelin vaan iloisena et tossa on vielä mitä pudottaa, ja se anto mulle potkua perseelle jatkaa liikkumista ja ruokailujen järkevänä pitämistä. Nyt mä vaan pelkään. Et se kaikki tulee takaisin. Etten pystykään enää hallitsemaan painoani vaan et se hallitsee mua. Sitä että se saa musta taas otteen ja kohta ollaan taas 100kg paremmalla puolella. Pelottavia ajatuksia! Haluan taas sen elämästä nauttivan - minän takaisin. Haluan sen energiaryöpyn takaisin. Haluan taas rakastaa mua.

Eilinen meni sitten kokonaisuudessaan niin, että aamuisen karkkimässäilyn jälkeen tuli vielä käytyä eräillä synttäreillä, jossa mussutettiin päänsärkyyn asti täytekakkua sekä pitsaa + muita lisukkeita. Iltaa kohden sentään sain sen verran järkeä päähän että join jopa yli litran vettä ja söin suhteellisen järkevästi. Kuitenkin aika pohjamutia myöten meni eilinen. Jälleen.

Tätä päivää en vielä ole saanut ryssittyä, mutta veikkaan että omat kompastuskivensä tämäkin päivä tarjoaa... katsotaan onko sitä luonteenlujuutta vielä olemassa meikäläisellä? Ilmeisesti kohdallani on turha asettaa kovinkin pitkiä aikatavoitteita asioille, kunhan nyt selviäisi edes tunnin tai päivän kerrallaan. Eniten mua pelottaa se, että lihon takaisin masentuneeksi ihmisraunioksi. En oikeasti usko että kukaan tykkää tai haluaa olla lihava. Ei sen esteettisyyden vuoksi, vaan siksi että se itse ihminen katoaa sinne läskivuoren sisään. Niinkuin esimerkiksi minä, ja kuten moni muukin, selviää lihavana elämänsä sillä' että osaa tehdä pilkkaa itsestään ja nauraa itselleen, jatkuvasti. Kuitenkaan ei se hauskaa ole, päinvastoin. 

Noh, koetetaan saada aika kulumaan ja toivotaan että päivä ei tarjoa muita henkisiä kompastuskiviä, jotka saisi mun laisen tunnesyöpön tyhjentämään taas koko leipäpussin. Ja voirasian. Ja mä en edes lupaa et nyt mä tsemppaan ja en syö kuin salaattia koko päivän! En mä ala siihen. En anna lupauksia joita en voi pitää. Haluan lähinnä pohtia et miksi mä missäkin tilanteessa toimin aina milläkin tavalla. Eli mun tapauksessa sillä syömisellä. Miksi?

Tämän blogin tarkoitus on lähinnä selventää itselleni omia tapojani toimia, miksi miten milloin. Pääpaino tosissaan ehkä tällä hetkellä mieltä polttavassa aiheessa - Syöminen, liikunta ja elämäntavat.

Olen entinen merkittävästi ylipainonen. Nyttemmin taidan kiikkua normaalin rajoissa. Siihen tulokseen pääsin vuoden kovalla työllä, liikkumalla kuin hullu, syömällä terveellisesti ja proteiinipitoisesti. Jutat ja kaikki muutkin on meikäläiselle tuttuja juttuja. Nyt ehkä puolen vuoden sisällä kuitenkin jotain omassa päässä on tapahtunut. Merkittävästi ylipainoinen minä on taas alkanut nostaa päätään. Syön karkkia, herkkuja, mätän leipää palatolkulla ja kerroksella voita, syön välipalojen välipaloja. Tämänkin aamun aloitin syömällä varmaan 400g irtokarkkeja sekä hunajapaahdettuja suolapähkinöitä. Siis WTF? Olin vetänyt yli päivän energiatarpeesta jo ennen puoltapäivää. Hei haloo, missä järki?

Sitten liikkuminen. En enää liiku. Töissä tulee liikuttua työnkuvan vuoksi ja käytän kaiken mahdollisen hyötyliikunnan mitä saan, mutta kotona ainoa liikunta tapahtuu sohvalta kohti WC:tä ja jääkaappia. Tapanikin on siis palautunut merkittävästi ylipainoisen seutumille. Olen väsynyt, olo on vetämätön, päätä särkee. Liikaa hiilareita ja niitä mahdollisimman huonoja vielä. ARGH!

Mikä mua vaivaa? Enkö tosiaan ole oppinut niistä läskivuosista, joista kärsin niin henkisesti ja fyysisesti? Nyt kun vihdoin jo pääsin sujahtamaan farkkuihin ja näyttämään hyvältä, koin itsetuntoni kohoavan kuin raketti, alan syömään jälleen kuin sika ja lysähdän sohvalle? Mitä on aivotoiminnassa tapahtunut?

Olen sairastellut aika paljon joo, mutta ei se oikeuta minua pilaamasta jälleen kroppaani. Ehkäpä tervehtyisin nopeammin, jos huolehtisin itsestäni? Olen vain sallinut sallimistani kaiken itselleni, haen muilta hyväksyntää toiminnalleni että saan mussuttaa rauhassa ja makoilla maha killallaan. Elän jatkuvassa itsesyytösten ja huonon omatunnon ympäröimässä maailmassa. Syön ---> kadun. Silti syön. Jonkin sortin syömisongelma minulla on. Miten saan taas aivoni sille moodille, joka tervehdyttää minut? Jolla saan itseni taas tuntemaan itseni seksikkääksi ja hyväksytyksi? En hyväksynyt itseäni lihavana, enkä nytkään. Aina sama muodoton möllykkä tuijottaa peilistä. Tiiraan jokaista makkaraa arvostellen ja näytän aivan kamalalta. Kaikki tämä kulminoituu jälleen, kun en enää välitä mitä syön. Ruoka tekee minut sairaaksi. Siis vääränlainen ruoka! En enää syö elääkseni, vaan JÄLLEEN KERRAN elän syödäkseni. Kuka tulisi vasaralla takomaan järkeä päähän?